Puntilan maminaa

 Risukasa on täällä, missä aurinko? Sisältövaroitus, jos et halua lukea minun paskan päivän tekstiä niin lopeta lukeminen tähän. 😄  Onko sinulle koskaan tullu tunne että aina kun ajattelet että voi että nyt tuntuu hyvälle/ helpolle/ onnelliselle ni hetken päästä kaikki tulee ryminällä alas? Minulla on nyt ollu ihan älytön puoli vuotta ja voin rehellisesti sanoa että päivät jolloin olen ollut onnellinen, on jäänyt tosi vähäiselle.  Kaikki alkoi viime heinäkuussa, kun korona taas tuli meille kylään ja ajattelin, että onpa tästä Ellenin sairastamisesta tullut HELPPOA, neiti katselee päivän pari televisiosta piirrettyjä ja se on sitten siinä. Niin TADAA universumi katsoo että jaa kokeileppa elää diabeteksen kanssa jos kerran sairastaminen on sinun mielestä helppoa. Noh voitte kuvitella että juu ei ole sairastaminen enää ollut helppoa. En lähde sen enempää selittämään mihin kaikkeen diabetes vaikuttaa kun tulee ihan normi flunssa, vatsataudista puhumattakaan.  Noh seuraa...

 Näin puhkesi meidän vauvakupla Asioita joihin ei koskaan pysty varautumaan, ei pysty uskomaan että se osuisi omalle kohdalle, lapsen vakava sairastuminen. Meidä pikkuneiti sairastui heinäkuussa 1-tyypin diabetekseen. Heinäkuun piti olla ihanaa aikaa, meillä oli melkein 2kk ikäinen iloinen vauva ja Metalliyrittäjälläkin odotettu  kesäloma. Muistan kuitenkin kuinka Ellenillä oli päivittäin kauheita uhmakohtauksia ja paha ummetus. Juuri tuon ummetuksen piikkiin laitoinkin ensin lisääntyneen juomisen ja vähentyneen ruokahalun, mutta kun olin viikon verran pyykännyt petivaatteita vaipan petettyä suuren virtsamäärän takia, aloin huolestumaan. Googlasin suoraan "diabetes oireet". Alitajuisesti tiesin. Päivystykseen lähdettiin eräs lauantai iltapäivä, oltiin laitettu neiti jo päiväunille ja söin itse lounasta kun googlasin taas "diabetes". Kun  hakutuloksissa silmiin osui teksti "hengenvaarallinen happomyrkytys" ilmoitin Metalliyrittäjälle että nyt muuten lähdetä...

Muistelut osa 3: Vauvavuosi Kirjoittelinkin jo aiemmin vähän meidän vauvavuodesta, mutta ajattelin syventyä siihen tässä hieman tarkemmin. Aiemman tekstini voit lukea täältä . Se käsittelee lähinnä vauvan unta, unikoulua ja äidin omaa aikaa. 1. viikko Ellen syntyi keskiviikko aamuna klo 9.34 ja lounaan jälkeen siirryimme osastolle uutta tulokasta ihmettelemään. En tiedä johtuiko univelasta vai lääkkeistä mutta ensimmäinen päivä meni aika lailla sumussa. En muista juuri mitään... Sen kuitenkin muistan että koska maito nousi vasta perjantaina niin sain viettää yöt osaston käytävillä nälkää itkevän vauvan kanssa kävellen. Olin jotenkin niin stressaantunut siitä että hän häiritsisi itkullaan huonekaveriani. Torstai iltana kätilöt ilmoittivat ottavansa Ellenin hoitoon, ja antavansa hieman lisämaitoa, että saisin nukuttua koska olivat hieman huolissaan siitä että olin valveilla tyyliin viidettä vuorokautta. 😅 Enhän minä kuitenkaan saanut unta, stressasin sitä että monelta tuovat vauvan taka...

 Äläkä vaan kerro että teillä nukutaan hyvin... Vauvavuotena kävi ilmi että olen vähän erilainen äiti. Ellenin ollessa kolmeviikkoinen, törmäsin kaupassa toiseen äitiin joka kovasti ihmetteli miten pystyin jättämään minun vastasyntyneen tunniksi  kotiin Metalliyrittäjän kanssa ja tulla YKSIN kauppaan.  Olen ollut sellainen äiti joka tarvitsee omaa aikaa, aina tietyin väliajoin. Monet ovat tuominneet ja monet ovat olleet kateellisia minun kyvylle irtautua lapsesta. Ellen taisi olla 3kk ikäinen kun oli ensimmäisen kerran yökylässä isovanhemmillaan. Tämä ei tietysti olisi ollut mahdollista mikäli hän olisi ollut tissillä roikkuva, 6 kertaa yössä heräävä pikkuvauva. Minun "onnekseni" hän on tullut vanhempiinsa eli on ihan pienestä saakka ollut itsenäinen pieni pakkaus. Hän on myös aina nukkunut hyvin. Neljän kuukauden ikäisenä tuli kuitenkin hulinat ja yöheräilyt lisääntyivät niin että tunnin parin välein olin vauvan kanssa hereillä. Taisin KOLME yötä jaksaa tätä, ennenkuin i...