Se tunne, kun et enää uskalla olla onnellinen

 Risukasa on täällä, missä aurinko?

Sisältövaroitus, jos et halua lukea minun paskan päivän tekstiä niin lopeta lukeminen tähän. 😄 

Onko sinulle koskaan tullu tunne että aina kun ajattelet että voi että nyt tuntuu hyvälle/ helpolle/ onnelliselle ni hetken päästä kaikki tulee ryminällä alas? Minulla on nyt ollu ihan älytön puoli vuotta ja voin rehellisesti sanoa että päivät jolloin olen ollut onnellinen, on jäänyt tosi vähäiselle. 

Kaikki alkoi viime heinäkuussa, kun korona taas tuli meille kylään ja ajattelin, että onpa tästä Ellenin sairastamisesta tullut HELPPOA, neiti katselee päivän pari televisiosta piirrettyjä ja se on sitten siinä. Niin TADAA universumi katsoo että jaa kokeileppa elää diabeteksen kanssa jos kerran sairastaminen on sinun mielestä helppoa. Noh voitte kuvitella että juu ei ole sairastaminen enää ollut helppoa. En lähde sen enempää selittämään mihin kaikkeen diabetes vaikuttaa kun tulee ihan normi flunssa, vatsataudista puhumattakaan. 

Noh seuraavaksi syksyllä saatiin poikkeuslupa laimennettuun insuliiniin, ja sitä myöden saatiin pikkuneiti vihdoin päiväkotiin kun sokerit ei enää syöksyny kokoajan liian matalille. Arki alkoi rullamaan ja taas ajattelin et noh ehkä tämä tästä vihdoin iloksi muuttuu. TADAA alkoi kaikkien aikojen flunssakierre (jossa edelleen ollaan), vauva alkaa nukkua huonommin ja huonommin ja kaiken huipuksi apteekista soitetaan että laimennettu insuliini on loppu koko Suomesta. Jollain ilveellä tästäkin selvittiin suht selväjärkisinä mutta erittäin väsyneinä. Laimennettu insuliini tuli Suomeen viime hetkillä eikä erityistoimia tarvittu.

Tässä vaiheessa sitten perheessä oli hulinoiva, hampaita tekevä vauva, joka nukkui todella huonosti. Hauskasti ne yöt kun vauva nukkui hyvin, pikkuneidin insuliinipumppu huusi milloin mitäkin hälyytyksiä. Metalliyrittäjä oli niin väsynyt että ei herännyt hälytyksiin eikä vauvan itkuun jolloin hoidin yöt sitten yksin. Eipä siinä riidoiltakaan vältytty, kun alkoi kaikkien jaksaminen olla todella vähäistä. 

Tulee joulu ja päätän ottaa pikkuneidin päiväkodista kotihoitoon joulunalusviikolla, jotta vältyttäisiin flunssalta Metalliyrittäjän harvinaisen loman ajaksi, ja voitaisiin vihdoin tehdä jotain yhdessä perheenä. Tuntui hyvälle, sain jopa joulufiiliksen. TADAA pari päivää ennen joulua apteekista soitetaan että lääkäri on mitätöinyt laimennetun insuliinin reseptin että mitä ihmettä? Sitä sitten selvittelemään ja joulun aikana Metalliyrittäjä vielä nappaa itselleen jostain flunssan ja siitä alkoi sitten koko perheen 3 viikon mittainen sairastaminen. Se siitä lomasta ja Uudenvuoden suunnitelmista.

Sitten saatiinkin viikko olla terveinä, kävin lenkillä ja ajattelin että aah, ehkä tämä tästä ja ihanaa kun tuntuu että olen taas onnellinen. TADAA uusi flunssa rantautui. Alkaa olla vitsit vähissä ja vaikka vauva nukkuukin jo paremmin niin jokainen flunssa/ yöherätys/ mikä tahansa vastoinkäyminen tuntuu todella raskaalta ja ylitsepääsemättömälle. Seinät kaatuu päälle kun mihinkää ei näiden jatkuvien sairastelujen takia voi mennä. 

Niin sellainen tunne tässä vaan on tullut, että milloin tässä uskaltaa tuntea iloa ja onnellisuutta kun tuntuu että siitä heti rangaistaan. Usein huomaan jopa miettiväni että kai sitä on elämässään ollut niin kauhea ämmä, että karma nyt kostaa tai jotain muuta vastaavaa.

Että sellasta...😂 Yllä mainituista syistä en ole tätä blogiakaan jaksanut ja viitsinyt päivittää.