Ensimmäinen uhma

Salattu ensimmäinen uhma

AAAAH tätä taaperon elämää. Tuntuu että kokoajan saa olla odottamassa mikä seuraava vaihe on lapsen kehityksessä tällä kertaa vuorossa. Heti kun huomaa arjen taas tasoittuneen ja jonkin vaiheen menneen ohi, on jo seuraava kolkuttelemassa ovelle.

Sen lisäksi että Ellen oppi 1 v iässä kävelemään, nautimme myös unitaantumasta, jolloin herättiin klo 01 huutamaan kurkku suorana ja valvottiin pari tuntia kunnes sänkyyn laitto ei enää aiheuttanut uutta huutomyrskyä. Oli vaiheita jolloin vain äiti kelpasi yöunille laittamiseen ja on edelleen myös ajanjaksoja jolloin Metalliyrittäjä on ainoa joka saa auttaa arjen askareissa. Oli vaihe (ehkä yksi ärsyttävimmistä) jolloin Ellen leikki ruualla heittelemällä sitä ympäri keittiötä ja nauroi päälle katsoen kokoajan silmiin, kuin kokeillakseen millaisen reaktion tällä kertaa saisi. Tuli ihan mieleen Fasu- koiramme joka nuorena koirana kusi sohvalle katsoen samalla suoraan silmiin kuin sanoakseen "sanoitko EI - no mitäs tähän sanot? 😈 ".

Kesällä saimme kokea Ellenin ensimmäisen todellisen uhman. Siihen samaan syssyyn vielä 4 uutta poskihammassa niin voitte kuvitella että aika ajoin oli aika mielenkiintoisia hetkiä.

Neidiltä paloi päreet aivan joka asiassa kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaisesti tai hänen tahdissaan. Väärä ruoka - raivarit, väärä tv-ohjelma - raivarit, väärä vanhempi - raivarit, leikin keskeytyminen - raivarit. Pahimmat ja pitkäkestoisimmat raivarit tuli siitä että aamulla kun herättiin niin jos en osannut oikein tulkita hänen eleitään niin joko aloitettiin aamutoimet liian aikaisin (hän ei ehtinyt kunnolla herätä) tai liian myöhään (hänelle ehti tulla liian nälkä) tai sitten hän vaan nousi väärällä jalalla sängystä ja saattoi itkeä sellaiset 3 tuntia ilman syytä.

Vaikeinta näissä kohtauksissa oli se, että hän ei halunnut lohdutusta eikä läheisyyttä mutta hän ei myöskään halunnut olla omissa oloissaan, vaikka hakeutui kokoajan toiseen huoneeseen itkemään. Siinä sitten ravasin minuutin välein tyttöä lohduttamaan ja palasin takasin antaen hänelle taas tilaa, ja tätä sitten jatkettiin 5-30 min. Raivareiden loppupuolella neiti hakeutui jo syliin lohdutettavaksi ja silloin juhlin hiljaa mielessäni että kohta kohtaus olisi ohi. Tässä vaiheessa kotiimme ilmestyi karkkirasia ja minun otsaani "huono äiti-leima". Tilanteissa jolloin aikataulut puski päälle saatoimme yrittää lyhentää näitä kohtauksia tarjoamalla yhden herkun. 😇😅 

Vaikeinta itselle oli yrittää pitää asettamani rajat tietäen että jokaisesta kiellosta saattaisi tulla se puolen tunnin show. Eräänä aamuna Ellen sai yhden näistä kohtauksista ja kun hän kolmatta tuntia itki ja raivosi, pakkasin potkivan ja rimpuilevan lapsen autoon, ajoin Metalliyrittäjän työpaikalle ja totesin että ota lapsesi, tarviin hetken hiljaisuutta. Sillä sekunnilla se tyttö sitten hiljeni ja muuttui taas omaksi iloiseksi itsekseen. Metalliyrittäjä oli ainakin tyytyväinen kun hänen läsnäolonsa sai tämän aikaan... 😁

Huvittavaa tässä on myös se, että koska Ellen on luonteeltaan aika varautunut vieraiden kanssa niin tätä uhmaa ei ole moni ulkopuolinen nähnyt. Neiti käyttäytyi jopa pahimman uhmaan aikaan aina mallikaasti ollessaan esim päiväkodissa, kaupassa tai kyläillessämme jossakin.

Nyt kun kesä on loppumaisillaan, niin onneksi myös tämä vaihe alkaa laantua. Seuraava vaihe, mikä se sitten onkaan - Bring it on! 💪